maanantai 2. heinäkuuta 2012

ain`t even gray but she buries her baby

Joka päivä eri syövät vievät rakkaitamme pois.
Enkeleittemme poismenot jättävät jälkeensä sydäntäsärkevää itkua, surua ja paljon muistoja.
Kumpa olisin ollut hänen vierellään, kumpa olisin saanut pitää häntä kädestä, kumpa olisin saanut sanoa kuinka paljon välitän.
En saanut ja se sattuu, olen katkera ettei minulle soitettu ajan olevan ohi parin tunnin kuluttua. Ei olisi ollut helppoa astua ovesta sisään ja nähdä se kaikki kipu ja kärsimys, ei todellakaan olisi. Mutta ei ole helppoa vielä kymmenen kuukauden jälkeenkään hyväksysä sitä etten saanut sanoa hyvästejä.
On vain pystyttävä elää sen kanssa.

Mietin kuinka erityisen vaikeaa on nähdä oma lapsensa kaikissa niissä letkuissa ja lääkehuuruissa. Kuinka vaikeaa. Miltä tuntuu kun oma elämänkumppani, henkilö jota rakastat enemmän kuin mitään koko maailmassa makaa sanaakaan sanomatta, kivusta mykkänä silmiesi edessä etkä sinä voi tehdä mitään.
Miltä tuntuu kun HÄNELLE  on annettu elin aikaa murskaavat kolme viikkoa?
Koko maailmasi murenee paloihin. Et jaksa murehtia niiden keräämistä. Sinut nukuttavat kylmät kyyneleet. Sinulla ei ole syytä nousta uuteen aamuun. Miksi nousisit hänhän on poissa, ikuisesti.
 Olet vajonnut alemmaksi kuin koskaan. Paikassa jossa olet ei ole mitään mihin tarttua, ei pienintäkään kädensijaa johon kylmänhikinen kätesi voisi tarrata. Putoat alemmaksi ja alemmaksi. Toivot hänen tulevan takaisin. Hän ei tule, eikä tämä ole unta. Heräät vihdoin todellisuuteen, sinä olet yksin.
Jokainen asia muistuttaa hänestä. Myös lähikaupassasi myytävät karkkipiiput. Piipun päässä oleva nomparellien värikirjo tukahduttaa sinut, olet itkun partaalla. 
Kukaan ei nosta sinua ylös.
Niin sinä luulit, kunnes:

Hän ilmestyi elämääsi, suuteli pois tuskan ja ikävän kyyneleet.
Antoi sinulle aihetta iloon. Rakasti sinua päivä päivältä ehjemmäksi. Hän ymmärsi miksi sinuun sattui. Hän otti sinut syliin. Hän keräsi palasia kanssasi ja kerää edelleen.
Nyt hän on sinun maailmasi, sinun tukesi ja turvasi.
Sinä rakastat häntä. Rakastat aina.
Sinä lupaat olla hänelle tukena ja turvana, aivan niin kuin hän oli sinulle.
Vihdoin sinulla on taas syy hymyyn ja elämiseen. 
 

kiitos kulta!

tämä on mun "selvitymistarina" mulle rakkaan ihmisen pois menosta. tai eihän siitä koskaan kokonaan selviä. mutta nykyään mä jaksan, muhun ei enään satu niin paljon. 
tämä on nyt osa minua ja minun elämää, mulla on oikeus elää ja iloita. niin ukkikin ois halunnut, että mä teen.
missing you!

ps. jaksamisia teille syöpien kanssa taistelevat ja omaiset jotka taistelevat mukana! etenkin heille jotka surevat enkeleitään!
 
 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti